AKKULTURAATIO ELI SOPEUTUMINEN VIERAASEEN KULTTUURIIN
Siirtolaisuus on vapaaehtoista enemmän tai vähemmän pysyvää muuttoa pois alkuperäiseltä asuinsijalta, ja se merkitsee yleensä välittömän elämänympäristön suurta muutosta niin, että muuttajan koko elämäntilanne muuttuu. Siirtolainen kohtaa uudessa asuinmaassaan rajoituksia asumisessa, työssä, sosiaalisissa, taloudellisissa ja poliittisissa oikeuksissa. Jos siirtolaisuus on runsasta, vaikuttaa se myös maiden välisiin suhteisiin ja siirtolaislainsäädäntöön, ja sopeutuminen uuteen maahan on aina jossakin määrin riippuvainen tällaisista rakenteellisista tekijöistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa yksilöllisten tekijöiden kanssa. Siirtolaisuus merkitsee yksilölle toimintaympäristön rajua muutosta. Hänen on opittava sopeuttamaan elämänsä uusien rakenteiden ja rajoitusten puutteisiin. Tätä ei ole helppo toteuttaa kotimaasta tuoduin eväin, vaan uutta joutuu opettelemaan pitkään ennen kuin hallitsee uuden elämäntilanteen. Tätä prosessia kutsutaan akkulturaatioksi. Se on keskeinen käsite tarkasteltaessa siirtolaisia uudessa elinympäristössä. Käsitteen loivat antropologit Redfield, Linton ja Herskovitz (1936) kuvaamaan prosessia, jossa eri kulttuureihin kuuluvia yksilöitä sisältävät ryhmät joutuvat jatkuvaan kulttuuriseen ja psykologiseen kosketukseen, jonka seurauksena alkuperäisten ryhmien kulttuurikaavat muuttuvat, jolloin tapahtuu sopeutumista vieraaseeen kulttuuriin. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä muuttajien vähittäistä sopeutumista valtakulttuuriin. Akkulturaatio -termi on sisällöltään vaihteleva ja hajanainen. Vaikka se on periaatteessa kaksisuuntainen prosessi sitä käsitellään usein yksisuuntaisesti niin, että tarkastelun kohteena ovat nimenomaan maahanmuuttajat.
Akkulturaatiota on tutkittu sekä ryhmätasolla vähemmistöryhmän sopeutumisena ympäröivään kulttuuriin että yksilötasolla, josta akkulturaatioprosessin katsotaan alkavan. Ryhmätason akkulturaatio koskee taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia muutoksia, yksilötason muutokset tapahtuvat käyttäytymisessä, arvoissa, asenteissa ja identiteetissä. Perinteisesti akkulturaation on nähty etenevän suoraviivaisena prosessina siten, että ulkomaalainen omaksuu ensin valtakulttuurin ulkoiset piirteet ja niiden puolesta sopeuduttuaan sisäiset piirteet kuten arvot ja normit. Vasta sisäisesti akkulturoiduttuaan siirtolainen samastuu valtaväestöön ja tulee sen osaksi. Yleensä kuitenkaan akkulturaatio ei ole suoraviivainen prosessi kohti kehittyneempää sopeutumista, vaan se kohtaa esteitä ja takaumia. Yksilö voi myös joillakin elämän alueilla olla sopeutunut hyvin, toisilla taas ei lainkaan.
Ensimmäisen polven siirtolaisten akkulturaatiossa korostuvat tekijät, jotka ovat muovanneet yksilön kulttuuritietoutta ennen siirtolaisuusaikaa ja joiden perusta luodaan lapsuus- ja nuoruusajan enkulturaatiossa, jolloin yksilö omaksuu etnisen kasvuympäristönsä arvot ja asenteet, jotka seuraavat henkilöä usein läpi koko elämän. Sopeutumisen kannalta on merkityksellistä, millaisia virikkeitä koti on tarjonnut ja millainen on ollut kulttuuriympäristö, josta hän on kotoisin. Ympäristöstä ja tiedotusvälineistä saatava kulttuuritietous vaikuttaa yksilön maailmankuvaa monipuolistavasti. Tätä kulttuurista diffuusiota lisää mm. matkustelu. Henkilö, joka ennen siirtolaisuutta on ollut hyvin matkustushaluinen, päätyy siirtolaiseksi helpommin kuin henkilö, joka ei koskaan ole käynyt maan rajojen ulkopuolella. Yleensä pitempiaikaista ulkomaanmatkaa tai oleskelua on edeltänyt maassamuutto opiskelun tai työn vuoksi. Ulkomaanmatkat ovat joidenkin mielestä kuin jatke maassamuutolle ja voivat johtaa maastamuuttoon. Paljon matkustaneen on helpompi tehdä ratkaisunsa maastamuuton hyväksi kuin muiden. Vieraisiin kulttuureihin tutustuessa oma lähtökulttuuri joutuu arvioinnin kohteeksi yhtä lailla uuden kanssa eikä aina välttämättä kaikin osin osoittaudukaan parhaaksi tai itselle parhaiten sopivaksi, jolloin jokin toinen maa ja kulttuuri voi tarjota paremmat edellytykset itsensä toteuttamiselle ja haluamalleen elämäntavalle.
Akkulturaatioon vaikuttavat monet tekijät. Niistä keskeinen on siirtolaisuuden syy siten, että tavoitemuuttajalla katsotaan olevan paremmat edellytykset sopeutua kuin pakkomuuttajalla. Myös siirtolaisuusiällä on merkitystä niin, että lapset sopeutuvat nopeammin kuin aikuiset. Mitä nuorempana uuteen maahan muuttaa, sitä todennäköisempää ja nopeampaa akkulturoituminen on, koska enkulturaatio lähtömaassa on tällöin lyhyempi. Mitä pidempään siirtolainen on vieraan kulttuurin parissa asunut, sitä akkulturoituneempi hän on. Myös motivaatiolla on merkitystä niin, että täysin sopeutumishaluton akkulturoituu hitaammin, jos ollenkaan. Siirtolaisen sopeutumista helpottaa valtakulttuurin kielen hallinta. Sen avulla hän voi osallistua ympäristönsä sosiaaliseen elämään ja seurata yleisiä tapahtumia. Akkulturaatiota edistää, jos valtaväestön ja siirtolaisen etninen etäisyys eli interetninen välimatka on mahdollisimman pieni, siten sama uskonto, ihonväri ja keskeiset elämänarvot helpottavat sopeutumista. Sopeutumisvaikeuksia syntyy, jos kulttuurimaantieteellinen tai kulttuuriekologinen etäisyys siirtolaisen alkuperäismaan ja uuden kotimaan välillä on suuri. Saman käsityksen mukaan kaupungeista muuttaneet akkulturoituvat nopeammin kuin maaseudun asukkaat. Sopeutumiseen vaikuttaa myös yhteiskunnallinen ja sosiaalinen asema, joka koostuu mm. koulutuksesta ja kielitaidosta. Suurilla siirtolaisryhmillä näyttää olevan taipumus alempaan sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen asemaan valtaväestön silmissä kuin pienillä. Suomalaiset Ranskassa ovat siirtolaisryhmänä häviävän pieni ja ongelmaton ryhmä, joten ranskalaisten suhtautuminen suomalaisiin on yleisesti ottaen myönteistä.
Pitkällä aikavälillä voidaan tarkastella eri akkulturaation vaiheita. Ensimmäisessä vaiheessa muuttaja tavoittelee yhdenmukaisuutta valtakulttuurin kanssa, ja oma kulttuuri jää pienempään arvoon. Toista vaihetta leimaa ristiriitaisuus, valtakulttuuriin suhtaudutaan kriittisesti kuten omaankin, jota saattaa seurata valtakulttuurin vastustaminen ja keskittyminen omaan kulttuuriin. Neljättä vaihetta leimaa itsetutkiskelu, jolloin maahanmuuttaja suhteuttaa omaa kulttuuriaan valtakulttuuriin. Viimeisessä vaiheessa hän näkee molempien kulttuurien hyvät ja huonot puolet ja pystyy arvostamaan molempia.
Siirtolaisen sopeutumisprosessi etenee useiden vaiheiden kautta sen mukaan, millainen alkustatus hänellä on. Tyypillistä sopeutumisprosessille on, että siirtolaiset kokevat sen kaikki tasot ja vaiheet ainakin jonkin asteisina. Berry (1980) on esittänyt yksilötason akkulturaatioteorian, jonka mukaan akkulturaatioprosessi tapahtuu kolmivaiheisesti kontaktin, konfliktin ja adaptaation kautta. Kontakti on edellytys koko prosessille, sillä akkulturaatio voi alkaa vasta, kun yksilö on asettunut uuteen kulttuuriin. Ensimmäiset kuukaudet siirtolaiset kokevat samanlaisina riippumatta siitä, millainen alkustatus heillä on. Tätä ensimmäistä vaihetta kutsutaan kritiikittömän ihastelun kaudeksi, jolloin uusi yhteiskunta ja ihmiset koetaan positiivisessa valossa kaiken ollessa uutta ja erilaista Suomeen verrattuna. Tässä vaiheessa siirtolainen ei vielä ajattele sopeutumista eikä arvioi asioita objektiivisesti. Alkuajan positiivisia kokemuksia selittää siirtolaisuuden vapaaehtoisuus, joka kertoo jo positiivisesta asenteesta valtakulttuuria kohtaan. Tämän jälkeen seuraa usean vuoden kestävä aktiivisen sopeutumisen kausi, jolloin siirtolainen haluaa itse aktiivisesti ja tietoisesti sopeutua, ja keskeistä on kielellinen sopeutuminen. Tämän mahdollistamiseksi siirtolainen yleensä kääntää etnisen lojaalisuutensa valtakulttuurin suuntaan. Yhteistä kaikille on tässä vaiheessa lisääntyvä uuden yhteiskunnan arvosteleminen ja sen vertaaminen vanhaan. Kritiikki kohdistuu kuitenkin valtakulttuurin ulkoisiin piirteisiin.
Seuraava ja keskeisin vaihe akkulturaatiossa on konflikti eli identiteettikriisin kausi, jonka mukaan määräytyy akkulturoitumisen suunta integraatioksi tai rejektioksi. Se on vastakkainen aktiivisen sopeutumisen kaudelle siinä mielessä, että sopeutumisen ei halutakaan enää tapahtuvan kaikista vastustuksista huolimatta, itsekriittisyys lisääntyy. Elämä kahden kulttuurin välillä synnyttää juurettomuutta, mikä saa monet pohtimaan lopullista jäämistään. Tällöin siirtolainen alkaan rakentaa vaurioitunutta tai kahden kulttuurin välillä häilyvää kansallista tai etnistä identiteettiään uusin edellytyksin ja pohtii muutosta elämäänsä. Aktiivisuus lisääntyyy niin suomalaisiin kuin valtakulttuurin edustajiin nähden. Negatiivinen kritiikki saattaa konfliktin kautena kasvaa jopa protestiksi. Joskus konflikti kärjistyy pysyväksi rejektioksi, jolloin edessä voi olla paluu kotimaahan, joka sekään ei ole helppoa uusine sopeutumisprosesseineen.
Mikäli konflikti kääntyy integraatioksi seuraa objektiivisen sopeutumisen kausi. Se on hyväksymisen ja kompromissin kautta objektiivista minän ja ympäristön tarkastelua. Tässä vaiheessa siirtolainen on käsittänyt sen tosiasian, ettei vertailemalla voiteta mitään. Toisessa maassa toiset asiat ovat hyvin ja toisessa toiset. Entinen kotimaa nähdään arvokkaana kulttuuriperintönä, oman identiteetin tukipylväänä, jota ei ole tarvetta liioitellusti korostaa. Uutta kulttuuria arvostetaan, erilaisuus tunnustetaan tosiasiana eikä kritiikin kohteena. Suomi ei ole enää kotimaa vaan synnyinmaa, joka emotionaalisesti tukee identiteettiä. Paluu synnyinmaahan on tunnustettu jo pitkään epärealistiseksi ja ajan myötä myös tarpeettomaksi. Elämä kahden kulttuurin välissä nähdään arvokkaana ja rikastuttavana kokemuksena.
Akkulturaation tuloksellisuus on riippuvainen kahdesta pääasenteesta: koetaanko oma etninen identiteetti ja kulttuuriset ominaispiirteet säilyttämisen arvoisina ja halutaanko olla tekemisissä eri ryhmien ja valtaväestön kanssa. Berry on muotoillut nelivaiheisin akkulturaatiomallin kuvaamaan akkulturaatioprosessin onnistumista tai epäonnistumista. Päätekijöitä tai suuntautumisvaihtoehtoja on kaksi: haluaako pitää yllä omaa kulttuurista identiteettiään vai olla enemmän tekemisissä muiden kulttuurien edustajien kanssa. Tavoiteltavin vaihtoehto on integraatio, jolloin maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurisen ja etnisen identiteettinsä mutta sopeutuu myös uuden yhteiskunnan kulttuuriin tuntematta tästä ristiriitaa. Maahanmuuttaja hyväksyy valtakulttuurin mutta pitää omaa etnistä kulttuuriaan sitä parempana, ja etninen identiteetti koetaan henkisenä pääomana ja voimanlähteenä. Integraation onnistumiseen vaikuttaa vastaanottavan maan suvaitsevaisuus. Usein vallalla ollut siirtolaisuuspolitiikan muoto tähtää siirtolaisen assimilaatiooon, jolloin maahanmuuttaja ei säilytä omaa kulttuuriaan vaan menettää alkuperäisen kulttuurisen identiteettinsä ja sulautuu valtaväestöön. Yleensä assimilaatio on mahdollista vasta kolmannessa siirtolaispolvessa. Epäonnistunut akkulturaatio johtaa isolaatioon tai separaatioon, jolloin maahanmuuttaja eristyy uudesta yhteiskunnasta, suhtautuu siihen vihamielisesti, vaalii oman etnisen taustansa arvomaailmaa ja pidättäytyy "omiensa" parissa. Huonoin akkulturaation tulos on marginalisaatio, jolloin maahanmuuttaja syrjäytyy sekä valtakulttuurista että omasta viiteryhmästään. Tämä saattaa johtua yhteiskunnallisesta syrjinnästä, joka estää maahanmuuttajaa toteuttamasta omia projektejaan. Akkulturaatiomallit saattavat samalla henkilöllä vaihdella tilassa ja ajassa, niin että maahanmuuttaja on esimerkiksi työssään assimiloitunut, harrastuksissaan integroitunut ja kotonaan separoitunut.
Arvostetaanko oman ryhmän kulttuuri- |
|||||||
 |
|||||||
|
|||||||
Arvostetaanko vuorovaikutus- |
Kyllä |
|
|||||
| Ei |
Edellä esitettyä Berryn akkulturaatiomallia voisi verrata Padillan (1980) esittämään teoriaan, jossa hän hylkäsi akkulturaation mekaaniset etenemisvaiheet ja toi niiden tilalle kaksi sopeutumisen elementtiä: kulttuuritietoisuuden ja etnisen lojaalisuuden. Kulttuuritietoisuudella tarkoitetaan tietoa, joka siirtolaisella on omasta etnisestä kulttuuristaan ja vastaanottavasta maasta. Lojaalisuudella Padilla tarkoittaa siirtolaisen preferenssiä joko oman maan tai valtakulttuurin suuntaan. Preferenssin suunta ja laatu määräävät akkulturoitumisen asteen, jota mitataan yksilön aktiviteeteilla. Niinpä siirtolainen, joka hakee ystävänsä omasta etnisestä pienryhmästä, ei ole akkulturoitunut, vaan hänen etninen lojaalisuutensa suuntautuu oman etnisen ryhmän suuntaan. Mikäli toiminta suuntautuu valtakulttuurin tarjoamiin aktiviteetteihin, vaikka oman etnisen ryhmän aktiviteetteja olisi tarjolla, on siirtolainen hyvin akkulturoitunut.
Akkulturaatio on prosessi ajassa ja tilassa, jossa yksilöt, ryhmät ja rakenteet ovat vuorovaikutuksessa, esimerkiksi jos maahanmuttaja ei saa työpaikkaa, hänen elämänsä ja projektinsa keskittyvät enemmän kodin ympärille, ja hän eristyy helpommin. Jos separaatiosta tulee strategia koko maahanmuuttajaryhmälle, seuraukset voivat olla alueellinen segregaatio, joka on valtaryhmän harjoittamaa, tai orientoituminen entiseen kotimaahan. Akkulturaatio makrotasolla voi vaikuttaa koko maahanmuuttopolitiikan muotoutumiseen, jopa lähtö -ja tulomaan suhteisiin. Integroituminen rakenteellisella tasolla edellyttää, että maahanmuuttajalla on samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin kantaväestöllä ja yhtäläiset mahdollisuudet tyydyttää aineelliset tarpeensa. Sosiokulttuurinen integraatio edellyttää, että muuttajia ei suljeta uuden kotimaan kulttuurin ja sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle. Maahanmuuttajalla on myös oltava mahdollisuus säilyttää kontakti omaan kulttuuriinsa. Ryhmätason integraatiossa lähtö -ja tulomaan viralliset ja epäviralliset suhteet eri tasoilla ovat tärkeitä.
Akkulturaatioon kuuluu joskus rejektiivinen vaihe, jolloin siirtolainen vapaaehtoisesti vetäytyy valtakulttuurin parista. Dekulturaalinen siirtolainen kokee akkulturatiivista stressiä, joka ilmenee identiteettiongelmina ja psyykkisinä sopeutumisvaikeuksina, joiden ydin on juurettomuuden tunne, jossa yksilö on kadottanut yhteyden alkuperäiskulttuuriinsa, mutta ei ole löytänyt uutta identiteettiä uudesta kulttuuriympäristöstään eikä ole hyväksynyt ajatusta lopullisesta jäämisestä, mikä estää sopeutumisen. Stressin kokeminen on yhteydessä akkulturaation tasoon, niin että marginalisoituneet ja separoituneet kokevat enemmän stressiä kuin integroituneet ja assimiloituneet. Pluralistisissa yhteiskunnissa akkulturatiivista stressiä esiintyy vähemmän kuin monokulttuurisissa, koska niissä akkulturaatioon kannustetaan ja erilaisuutta siedetään hyvin. Stressi voi johtua esimerkiksi siitä, että lähtömaassa muuttajalla oli korkeampi sosiaalinen status kuin tulomaassa. Dekulturaalisessa vaiheessa oleva siirtolainen näkee entisen kotimaansa uudessa asuinmaassaan parempana ja uuden asuinmaan ollessaan entisessä kotimaassaan. Sekä rejektio että dekulturaatio ovat normaaliin sopeutumisprosessiin liittyviä ilmiöitä, jotka kumpikin korostavat oman kulttuurin paremmuutta ja kritiikkiä valtakulttuuria kohtaan.
Akkulturaatio -termin sisällöllistä vaihtelevuutta tuo esiin Yingerin (1994) käsitys etnisen ryhmän valtakulttuuriin sopeutumisesta, josta hän käyttää nimitystä assimilaatio, jonka yksi osa akkulturaatio eli kulttuurinen assimilaatio hänen teoriassaan on. Akkulturaatio on vaihdon prosessi kohti suurempaa kulttuurista samanlaisuutta kahden tai useamman ryhmän välillä. Etninen ryhmä on sitä akkulturoituneempi, mitä enemmän sen jäsenten arvot ja normit muistuttavat alkuperäisväestön vastaavia. Pienemmät siirtolaisryhmät eivät ole niin herkkiä akkulturaatiolle kuin suuremmat siirtolaisryhmät, joilla on kannettavanaan enemmän valtakulttuurin taholta esitettyä sopeutumispainetta. Akkulturaatio voi olla joko yksisuuntaista yhden kulttuurin elementeistä luopumista korvaamalla ne toisilla tai arvojen, normien ja tyylien lisäämistä omaan kulttuuriin luoden monimutkaisemman kulttuurisen valikoiman, mistä ammentaa. Jälkimmäisessä tapauksessa akkulturaatio voidaan nähdä kulttuurista taustaa rikastuttavana. Lisäävä akkulturaatio on lähellä bikulturalismin käsitettä tai kaksisuuntaista sosialisaatiota. Se ei kuitenkaan tarkoita kaksinaista identiteettiä vaan yksilön kulttuurisen repertuaarin laajentumista lisäämällä taitoja, arvoja, "makuja" toisesta etnisestä ryhmästä tai yhteiskunnasta. Integraatiolla Yinger tarkoitaa strukturaalista assimilaatiota aiemmin kahden tai usemman kulttuurin edustajien välillä, joilla on yhteistä vuorovaikutusta, joka ilmenee yhteiskunnan makro- ja mikrotasoilla. Ryhmä- ja yksilötason integraatio pitää erottaa toisistaan. Yksilötasolla integraatio tarkoittaa sitä, että kahdesta eri ryhmästä lähtöisin olevat toimivat keskenään tasa-arvon periaatteen mukaisesti. Ryhmäintegraatio tarkoittaa, että eri ryhmille on myönnetty samat yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet. Identifikaatiossa eri ryhmistä peräisin olevat yksilöt ajattelevat kuuluvansa samaan yhteiskuntaan, joka on sekoitus niiden alkuperäisistä yhteiskunnista. Etninen identiteetti on muiden assimiloivien prosessien vaikutuksen alaisena - integraation, akkulturaation ja geneettisen yhdistämisen (amalgamaatio). Jotkut yksilöt voivat identifioida itsensä kahteen eri kulttuuriseen ryhmään tuntien kuitenkin olevansa kummassakin marginaaliasemassa.
Erityisen tärkeää sopeutumisen kululle ovat siirtolaisen sosiaaliset verkostot. Monokulttuurinen sosiaalinen verkosto koostuu oman maan kansalaisista, ja sen tarkoituksena on vahvistaa etnisiä ja kulttuurisia arvoja. Bikulttuurinen verkosto koostuu uuden maan kansalaisista, ja sen tarkoituksena on auttaa ammatillisessa ja muussa sopeutumisessa. Multikulttuurinen verkosto koostuu muista ulkomaalaisista perustuen jaettuun ulkomaalaisen kokemukseen. Mitä enemmän ne koostuvat kanta-asukkaista, sitä todennäköisempi on kokonaisvaltainen sosiokulttuurinen sopeutuminen uuteen ympäristöön. Ensimmäinen askel sosiokulttuuriseen integraatioon on avo- tai avioliitto kantaväestöön kuuluvan kanssa. Avioliitto valtaväestön edustajan kanssa ei kuitenkaan ilmennä uuden kulttuurin omaksumista. Monelle se on silti merkinnyt oikotietä uuteen yhteiskuntaan sopeutumiselle. Vaikka se ei sinänsä takaa integraatiota, se parantaa sosiaalisen verkoston luomisen lähtökohtia. Oma etninen alakulttuuri on tärkeä vaihtoehto sosiaaliselle osallistumiselle uuteen ympäristöön. Tämä voi kuitenkin muodostua esteeksi onnistuneelle sopeutumiselle vastaanottavan yhteiskunnan puitteissa. Oma etninen alakulttuuri nähdäänkin usein sosioekonomisella ulottuvuudella syrjittyjen vähemmistöjen areenana. Alakulttuurilla on kuitenkin myös positiivinen merkitys sopeutumisessa antamalla taustatukea ja auttamalla pitämään yllä omaa identiteettiä ristiriitaisten vaikutteiden keskellä. Dobler-Mikola (1988) toteaa Sveitsin suomalaisista, että vaikka suomalaisilla on yhteyksiä sveitsiläisiin, on suomalaisella kulttuurilla heidän keskuudessaan tärkeä merkitys; monilla on myös suomalaisia ystäviä. Monet siirtolaisen kokemat ongelmat kuten koti-ikävä ovat sen laatuisia, että vain toinen suomalainen voi ne todella ymmärtää. Siksi suomalainen ystävä on monelle tärkeä, samoin äidinkielen taidon ylläpitämiseksi. Ilman valtaväestäöön kuuluvia ystäviä ilmoittivat parhaiten tulevansa toimeen suomalaisparit, jotka samaistuvat enemmän muuhun ulkomaalaisväestöön. Väliaikaisesti oleskeleville omaa kansallisuutta olevat ystävät ovat tärkeitä viihtymisen kannalta; heillä myös asenne isäntämaata kohtaan muuttuu usein negatiiviseksi.
Intergraatiomotivaatiota on tutkittu siirtolaisuuden pysyvyydellä. Kysymyksen asumisen pysyvyydestä voi käsittää lähinnä kahdella tavalla: asumisena ikuisesti kuolemaan saakka tai sillä hetkellä pysyvästi ilman suunnitelmaa Suomeen takaisin muutosta. Ranskalaisten puolisoiden kanssa elävät vastasivat kaikki asuvansa pysyvästi Ranskassa osan ilmoittaessa, etteivät he edes harkitse Suomeen muuttoa, osan vastatessa kaiken olevan mahdollista esimerkiksi tilanteessa, jossa he jäävät yksin. Suomalaisen puolison kanssa elävistä kukaan ei vastannut asuvansa Ranskassa niin pysyvästi, että kuvittelisi jäävänsä sinne loppuelämäkseen. Yksi vastaajista piti sitä mahdollisena, kolme ilmoitti suoraan asuvansa väliaikaisesti, muutama asuu osan vuodesta Ranskassa vuoden kerrallaan. Kaikilla suomalaispareilla muutto pysyvästi Suomeen oli suunnitelmissa mukana muttei välttämättä lähiaikojen suunnitelmissa, osa oli tullut muutamaksi vuodeksi kokeilemaan ulkomailla asumista. Suomalaisparit ovatkin tyypillisiä uuden siirtolaisuuden edustajia, joiden lähtömotiivina ei ole välttämättä ainoastaan parempi taloudellinen toimeentulo vaan myös elämänkokemuksen kartuttaminen muutamalla ulkomailla vietetyllä siirtolaisvuodella. Ne, jotka asuvat pysyvästi ovat halukkaimpia sopeutumaan ranskalaiseen kulttuuriin. Toisaalta muutto ja asuminen vieraassa maassa ei ole ollut pakko, joten sopeutumishalukkuuttakin varmasti löytyy. Niille, jotka tietävät, etteivät ole tulleet Ranskaan loppuelämäkseen sopeutumismotivaatio on usein pienempi. Paluumuuttoaikeet kertovatkin etnisestä lojaalisuudesta synnyinmaata kohtaan, ja päin vastoin, jos muutto aikeita ei ole, se kertoo lojaalisuudesta uutta asuinmaata kohtaan.
Minkälaisiksi muodustuvat ulkosuomalaisten sosiaaliset, perheen ulkopuoliset, suhteet uudessa asuinmaassa? Ovatko heidän aktiviteettinsä suuntautuneet enemmän valtaväestön kuin oman etnisen ryhmän suuntaan? Naisista muutamalla tuttava- ja ystäpiiriin kuului sekä suomalaisia, ranskalaisia että muita ulkomaalaisia. Jotkut olivat rakentaneet sosiaalisen verkostonsa pelkästään ranskalaisista, toiset sekä suomalaisista että ranskalaisista ja muutama ainoastaan muista ulkomaalaisista. Yleisimmät tutustumistavat olivat miehen kautta, harrastuksissa, lasten koulun tai oman työn kautta. Miehistä puolella tuttavapiiri koostui etupäässä suomalaisista, kaikista, ranskalaisista ja muista ulkomaalaisista kustakin oli yksi maininta. Miehet olivat luoneeet tuttavuuksia etupäässä työssä sekä yhdistyksissä ja harrastuksissa. Vähiten maassa olleilla eli suomalaispareilla on pelkkiä suomalaistuttavia tai niitä ja ulkomaalaistuttavia enemmän kuin Ranskassa pidempään asuneilla ja sinne avioituneilla. Näyttäisi siis siltä, että suomalaisten sosiaalinen elämä on suuntautunut sekä omaan ryhmään, muihin ulkomaalaisiin, jotka elävät samassa asemassa kuin he, ja valtaväestöön eli ranskalaisiin. Ne, joiden tuttavapiiri koostuu pelkästään ranskalaisista voi katsoa olevan tässä suhteessa hyvin integroituneita tai akkulturoituneita ranskalaiseen yhteiskuntaan sosiaalisten suhteiden osalta. Niiden, joiden sosiaalinen verkosto koostuu enimmäkseen vain suomalaisista ja muista ulkomaalaisista, voi katsoa olevan yksityisessä elämässään sosiaalisesti separoituneita, vaikka työpaikan sosiaalisten suhteiden mukaan olisivatkin integroituneita. Ranskalaisia ystäviä ja tuttavia on niillä enemmän, joiden puoliso on ranskalainen, ulkomaalaisia ja suomalaisia taas niillä, joiden puoliso on suomalainen.
Kontaktit muihin suomalaisiin riippuvat asuinpaikasta, elämäntilanteesta, siirtolaisuusajasta, ja yksilön halusta ja kyvystä solmia tuttavuuksia. Toiset ovat sosiaalisempia ja seurallisempia kuin toiset, monien mielestä myös suomalaisuus eli sama etninen tausta ei yksin riitä syyksi ystävyyteen.
"Et ehkä suomalaiset on kuitenki sellasii et ei ne ehkä nii sitten kaipaa sinne omiensa seuraan, ainakin mulla on vähän sellanen tunne Mut mä en hirveesti innostunu pitää sitä et JEE suomalainen et sitä on kuitenki tässä ollu aika paljon ihmisiä ja nähny ja just siin on se että ku ihmiset tulee ja menee et mull oli kanssa siel yliopistollal sillon toka vuoden syksyllä oli kans yks suomalainen kundi mun kanssa samalla ranskan kurssilla ni en mä sen kanssa jotenkin hirveesti ku se jotenki tuntuu niiku et ehkä siin on sekin et mull on kuitenki oma perhe täällä et me ollaan aika paljon sitten tekemisissä näiden (miehen työn kautta HH) suomalaisten kanssa ni ei siin sillä tavalla kaipaa Ja sit mä oon jotenki aina ylipäänsäki vähän sitä vastaan et sen takii pitäs hirveesti kaveerata jonkun ihmisen kanssa et sattuu olee samaa kansallisuutta"
Tuomi-Nikulan tutkimuksessa eniten kontakteja muihin suomalaisiin on äskettäin maahan muuttaneilla ja siirtolaisilla, jotka ovat olleet maassa yli 15 vuotta. Jossain vaiheessa, kun halu sopeutua on suurimmillaan, suomalaiskontakteja saatetaan jopa karttaa. Suomalaisperheillä on runsaasti kontekteja muihin suomalaisiin, näissä perheissä akkulturoituminen on luonnollisestikin hitaampaa.
Muutto Ranskaan suomalaispariskuntana on erilaista kuin muutto ranskalaisen puolison luokse, jolla usein on valmiina sosiaalinen verkosto, johon itse voi liittyä ja johon liitetään. Muuttoprosessinkin yleensä ollessa hitaampi muuttoa edeltävine vierailuineen osa sosiaalisesta verkostosta on jo ehtinyt uudessa asuinmaassa muodostua valmiiksi. Täysin ulkomaalaisena parina voi aluksi olla sosiaalisesti eristyksissä, mikä varsinkin kotona olevalle naiselle saattaa olla vaikeammin kestettävissä, varsinkin jos on luonteeltaan muuten ulospäinsuuntautunut, kuin miehellä, jolla työn kautta on ainakin jonkinlaisia kontakteja alusta alkaen. Ranskalaiset osaavat olla pinnallisen kohteliaita, mutta ystävyyssuhteiden luominen voi olla vaikeampaa. Alkuperäisasukkailla ei aina ole aikaa eikä kiinnostustakaan luoda suhteita ulkomaalaisiin, koska heillä on omat sosiaaliset verkostonsa. Ulkomaille muuttavan on nämä kaikki uudessa asuinmaassaan itse melkein luomalla luotava, kun vanha turvaverkosto ja ystävyyssuhteet ovat jääneet kotimaahan. Muiden ulkomaalaisten kanssa suhteiden muodostaminen on helpompaa, koska kaikki ovat tai ovat ainakin olleet samassa tilanteessa. Myös tietynlainen ulkopuolisuus, muukalaisuus yhdistää. Toisiin suomalaisiin tutustuminen on helppoa jo kielenkin kannalta. Grenoblessa ei kuitenkaan toimi minkäänlaista Ranskan suomalaisten yhdistystä, kontaktit heidän välillään ovat enemmänkin yksittäisiä tuttavuuksia, vaikka muiden suomalaisten läsnäolosta tiedetäänkin. Kaikki eivät edes ole kiinnostuneita tällaisia suhteita luomaan eivätkä pidä kansallisuutta erityisenä syynä tutustua toisiin ihmisiin. Kuitenkin kontaktit oman maan kansalaisten kanssa ovat tärkeitä erityisesti siirtolaisuuden alussa psykologisen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja emotionaalisen sosiaalisen tuen tarjoamiseksi ja saamiseksi, oman kulttuurin ja arvojen ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi, tuttuuden tunteen luomiseksi oudossa ympäristössä ja helpon kommunikoinnin mahdollistamiseksi.
"Sosiaalinen tyhjiö kärjisti luonnollisesti tilannetta, kunnes vihdoin tutustuimme kunnolla muutamiin nykyisistä ystävistämme ja elämä alkoi ajoittain tuntua "normaalilta". Ranskalaiseen tapaan työkaverit ovat töissä eikä sen ulkopuolella, joten sieltäkään ei herunut ystäviä. Päinvastoin, hämmästyttävän avoimesti aika ajoin työssä muistutettiin että oli VAIN suomalainen, ja "onnen pekka" kun pääsin Ranskaan pois kotimaastani."
"No sanotaan että semmonen tietynlainen pinnallinen kontakti on aika helppo saada koska ranskalaiset on kuitenkin tietyllä tavalla avoimia ja hyviä supliikki-ihmisiä, ne tietää, miten seurustellaan ja miten ollaan kohteliaita, mutta syvempi ystävyys ni sitä ei oo mun mielestä kauheen helppo saada."
"Mä tunsin jo hyvin Grenoblen, mä olin täällä käyny jo kuuden vuoden ajan jatkuvasti, mä tunsi kaikki mieheni opiskelijaystävät, koulukaverit koska hän on aina asunu tässä Grenoblen keskustassa, hänen kaverinsa asuneet tässä keskustassa, ja just näitten kaikkien koulukavereiden ja jopa lapsuudenystävien kautta mä niinku tutustuin heidän vanhempiinsa, sisariin, veljiin et mä ku mä tulin tänne ni mull oli jo ystäväpiiri ja kaikki et mä en tullu mihinkään outoon kaupunkiin vaan täällä oli jo mulla tuttavia ja ystäviä ja kenen kanssa oli jo ihan ystävyyssuhteet kehittyny"
"Ei mulla oo minkäänlaista suhdetta ranskalaisiin En mä tunne hyvin yhtä ainoota ranskalaista ni enmä voi sanoo kyllä mä niistä tiedän kaikenlaista omituista ja mukavaa ja vaikka mitä mut se ei niiku semmosta kukaan ranskalainen ei tuu purkaa mulle sydäntä ku et mitä sillä liikkuu päässä et en voi sanoa tuntevani yhtään ranskalaista sen perusteella Mun paras kaveri on jenkki ja suomalaisten kanssa mä oon tekemisissä samalla lailla ku mä oisin Suomessa tekemisissä et mull ei oo täällä sydänystävää ja se on mun suomalainen sydänystävä on Suomessa mutta on tuttuja joitten kanssa on tosi mukavaa olla jutella ja vaihtaa kuulumisia ja tavata ja syödä yhdessä järjestää päivällisiä tai jotain muuta"
Entä muuttaako ulkomaille muutto arkipäivän rutiineja? Ranskassa asuvilla suomalaisilla eniten mainintoja tämän suhteen sai pidempi työpäivä; itse työaika ei poikkea suomalaisesta merkittävästi, mutta pitkä lounastauko pidentää päivää illasta. Samoin ruokailuaikojen erilaisuus tai pikemminkin tärkeys ja täsmällisyys mainittiin. Ranskassa yhteiskunnan rytmi on erilainen kuin Suomessa. Ruokailutilanteet sosiaalisina tapahtumina ovat ranskalaisille tärkeitä, ja ne myös rytmittävät osaltaan koko yhteiskunnan tiettyyn järjestykseen. Varsinkin suomalaisparien naisilla arkipäivän elämään merkittävän eron on tuonut oman työn puuttuminen, jolloin aikaa vietetään enemmän kotona. Myös itse elämäntilanne on monilla ollut syynä arkipäivän muutokseen; Suomessa asuessa on vielä opiskeltu ja eletty "sinkkuina", Ranskassa on siirrytty työelämään ja perheellistytty. Merkittäviä eroja arkipäivän elämisessä tutkittavat eivät kokeneet.
"Siis arki on sitä että töissä käydään ja nukutaan et arkipäivässä ei varsinaisesti ehdi miettimään että asuuko Suomessa vai Ranskassa se on niiku sidottu siihen arkipäivän rytmiin"
Akkulturaatio on uuden kulttuurin tiedostamista ja jopa tietoista opettelua. Kulttuurin katsotaan sisältävän ne arvot, käsitykset, esteettiset standardit, kielelliset ilmaisut, ajattelun muodot, käyttäytymisnormit ja kommunikaatiotyylit, jotka ryhmä ihmisiä on kehittänyt varmistaakseen selviytymisensä tietyssä fyysisessä ja inhimillisessä ympäristössä. Kulttuurin voi oppia lapsena normaalin kehityksen mukana. Sen voi myös opetella tietoisesti, mutta se edellyttää vastavuoroisuutta opeteltavan kulttuurin kanssa eli käytännössä elämistä kyseisessä kulttuurissa. Kulttuurista oppinen tapahtuu ulkopuolisessa asemassa ja toisen käden lähteiden kautta. Jos halu oppia kulttuuri puuttuu, ei siinä eläminen takaa oppimista. Oppimista edeltää yleensä kulttuurien välinen tiedostaminen, joka viittaa tietoisuuden asteeseen, jonka henkilö on saavuttanut muun kuin oman kulttuurinsa suhteen. Pelkät kontaktit vieraan kulttuurin kanssa eivät kehitä kulttuurien välistä tietoisuutta, vaan henkilöllä pitää myös olla valmiuksia toisen kulttuurin kunnioittamiseen ja hyväksymiseen sekä tilaisuuksia osallistua sen toimintaan.
Hanvey (1979) on esittänyt, kuinka tiedostaminen etenee ja syvenee. Ensimmäisen vaiheen pinnallinen tietoisuus vieraan kulttuurin hyvin ilmeisistä piirteistä on peräisin turismista, kirjallisuudesta ja aikakauslehdistä. Tätä tietoa tulkitaan eksoottiseksi, omituiseksi ja uskomattomaksi. Seuraavan tason tietoisuus merkittävistä ja aavistuksenomaisista kulttuuripiirteistä, jotka eroavat selvästi omasta, edellyttää pitempiaikaista oleskelua vieraassa kulttuurissa. Tieto saadaan oleskelun aikana koetuista kulttuurien välisistä konfliktitilanteista ja se tulkitaan järjettömäksi, turhauttavaksi ja uskomattomaksi. Tästä seuraava vaihe on edellisen älyllinen analyysi, jolloin tulkintakin muuttuu tietoon perustuvaksi ja uskottavaksi. "Korkein" tietoisuuden taso saavutetaan elämällä toisessa kulttuurissa sen täysivaltaisena jäsenenä, jolloin tulkinta on uskottavaa ja omaan kokemukseen perustuvaa. Tällä tasolla henkilö kykenee näkemään oman kulttuurinsa vieraan silmin.
Kulttuurien välistä oppimisprosessia voidaan kuvata myös henkilön kypsymisenä etnosentrismistä eli oman kulttuurin keskeisyydestä etnorelatiivisuuteen eli erilaisten etnisten ryhmien välisen suhteellisuuden ymmärtämiseen. Kypsyminen tapahtuu, kun opitaan näkemään vieraiden kultturien edustajien maailmakuviin liittyviä eroja. Hoopes (1981) esittää, kuinka kulttuurien välinen oppiminen etenee etnosentrismistä kohti bi- tai multikulturalismia. Etnosentristi pitää omaa kulttuuriaan muita parempana ja tekee selvät rajat meihin ja muihin. Ensimmäinen askel kohti multikulturalismia on muiden kulttuuristen muotojen tiedostaminen, josta on helppo edetä vieraiden ryhmien ominaisuuksien erittelyyn ja ymmärrykseen, että kulttuuri on monitahoinen kokonaisuus, jota voi ymmärtää paremmin järjellä kuin tunteella. Seuraavassa vaiheessa vieras kulttuuri hyväksytään vertaamalla sitä omaan ja eroavaisuuksia kunnioitetaan, jonka jälkeen toisen kulttuurin vahvat ja heikot puolet tunnistetaan ja sen erityisaspekteja arvostetaan. Tästä seuraa vieraan kulttuurin hyödyllisiltä tuntuvien asenteiden ja käyttäytymistapojen valikoiva tiedostamaton tai tiedostettu omaksuminen, joka johtaa pikku hiljaa uuteen kulttuuriin mukautumiseen ja sulautumiseen, jolloin henkilöstä tulee bi-kulturalistinen. Edellä esitetyistä vaiheista voivat jotkut jäädä väliin tai niitä ei saavuteta ollenkaan. Mukautumisvaiheessa henkilö mukauttaa käyttäytymistään siten, että hän pystyy toimimaan ristiriidatta toisessa kulttuurissa, harjoittamaan roolileikkiä. Bi-kulturalistinen henkilö toimii kahden eri kulttuurin alueella kokien ne molemmat tärkeiksi ja osaksi omaa persoonallisuuttaan. Multikulturalismi saavutetaan, kun henkilö oppii kulttuurien välisen kommunikaation ja ihmissuhteiden perusteet ja soveltaa oppimaansa tuloksekkaasti kohtaamiinsa uusiin kulttuureihin. Näistä mikään ei esiinny puhtaassa muodossaan, vaan ne ovat lähinnä suuntaviivoja, joiden mukaisesti henkilöiden oppimisprosessi etenee ja ne realisoituvat etupäässä silloin, kun henkilö on itse vierailijan asemassa toisessa kulttuuurissa.
1950 -luvulla otettiin käyttöön U-käyräteoria kuvaamaan vieraaseen kulttuuriin väliaikaisesti muuttavien sopeutumisen eri vaiheita, joiden mukaan sopeutuminen etenee kolmivaiheisesti. Lyhyesti esitettynä ensimmäisessä vaihessa muuttaja kokee ihastusta ja optimismia uutta asuinmaataan kohtaan, seuraavassa vaiheessa masennusta, hämmennystä ja frustraatiota ja kolmannessa vaiheessa tyytyväisyyden ja luottamuksen tunteita uutta yhteiskuntaa kohtaan. Vuonna 1960 Kalervo Oberg esitti kulttuurishokki -käsitteen kuvaamaan uuteen kulttuuriin saapumisen ja sopeutumisen mahdollista hämmennystä aiheuttavaa kokemusta. Sitä on käytetty laajalti kuvaamaan ulkomaan oleskelun vaikeuksia. Kulttuurishokki käsitettä voidaan pitää U-käyräteorian keskimmäisenä vaiheena, jolloin uusi yhteiskunta tuntuu vaikealta hyväksyä omaksi elinympäristöksi. Käyttäytyminen ja asenteet, jotka kotimaassa ovat aivan tavallisia, eivät enää olekaan käyttökelpoisia, vaan ne saatetaan uuden kulttuurin taholta nähdä huonona käytöksenä. Tällaisia ovat jokapäiväiseen elämään liittyvät kontaktitilanteet kuten tervehtiminen, kaupassa ja viranomaisten luona asionti jne.
Mitä pidempi maantieteellinen ja kulttuurinen välimatka lähtö- ja tulomaan välillä on, sitä suurempia ovat sopeutumisvaikeudet ja sitä todennäköisempää kulttuurishokki. Kulttuurishokki käsitteen tarkoitus on ilmaista, että uuden kulttuurin kokeminen on epämiellyttävä yllätys tai shokki osaksi, koska se on odottamatonta ja osaksi, koska se saattaa johtaa oman kulttuurin negatiiviseen arviointiin. Kulttuurishokissa oleva henkilö kokee rasittuneisuutta sopeutumiseen liittyvistä ponnistuksista johtuen, tappion ja menetyksen tuntemusta suhteessa ystäviin, ammattiin ja asemaan kotimaassa, kokemusta hyljätyksi tulemisesta uuden kulttuurin ihmisten taholta, sekaannusta rooleissa, rooliodotuksissa, arvoissa ja oman identiteetin kokemisessa sekä kulttuurierojen tiedostamisen aiheuttamaa hämmennystä, ahdistusta ja vastenmielisyyttä sekä kykenemättömyyden ja osaamattomuuden tuntemuksia uudessa ympäristössä. Euroopan sisällä muuttavalla ongelmat kohdistuvat yleensä uusiin rooleihin sekä identiteetti- ja itsetuntokysymyksiin. Kulttuurishokkia voidaan pitää normaalina reaktiona uuteen kulttuuriin sopeutumisessa. Se syntyy, kun ihminen ei tunnista uudessa ympäristössä vanhoja sosiaalisen kanssakäymisen merkkejä ja symboleja, jotka esiintyvät jokapäiväisessä elämässä. Muutto uuteen kulttuuriin koetaan subjektiivisesti riippuen muuttajan sosio-ekonomisesta statuksesta, iästä ja koulutuksesta, muuton motiivista ja siitä, kuinka kauan maassa aiotaan oleskella.
Bochner ja Furnham (1986) esittävät, että väliaikaisesti vieraassa maassa oleskeleville tärkeintä ei olekaan sopeutua uuteen kulttuuriin vaan oppia sen huomattavimmat jokapäiväisessä elämässä esiintyvät piirteet. Jos tietää ja tuntee kulttuurin tavat ja osaa myös toimia niiden mukaisesti, voi olettaa, että kulttuurishokkia ei esiintyisi ollenkaan tai ainakin se olisi lievempi. Vierasta kulttuuria voi opetella niin kuin mitä tahansa, mutta usein "tieto" saattaa tuoda esiin vain kunkin kulttuurin eksoottisia puolia eikä niinkään käytännön ohjeita. Toinen tapa opetella vierasta kulttuuria on lähteä opiskelemaan sitä omasta kulttuurista käsin pyrkien tiedostamaan oman käyttäytymisen kulttuurisidonnaisuutta ja tätä kautta eroja kulttuurien välillä. Ero akkulturaation ja kulttuurin opettelemisen välillä on se, että akkulturaatioteoria soveltuu paremmin pitkäaikaisia siirtolaisia tarkasteltaessa, kun taas lyhyempi aikaista oleskelua varten kulttuurinen oppiminen on käyttökelpoisempi vaihtoehto. Toisaalta kulttuurin opettelemista voi pitää akkulturaation yhtenä osana ja sitä helpottavana tekijänä.
SOPEUTUMINEN RANSKALAISEEN KULTTUURIIN
Ulkomaille muutto aiheuttaa kahden kulttuurin törmäyksen; uuden kulttuurin erilaiset tavat tulevat korostetusti esille ja vertailu "oman" ja "vieraan" välillä on lähes väistämätöntä. Alkukokemusten laatuun vaikuttaa, kuinka ulkomaihin on suhtautunut ennen muuttoa. Ulkomaiden ihannointi ja Suomesta pakonomainen poispääsemisen tarve voi osoittaa vieraan maan paratiisiksi tai tuottaa pettymyksen todellisuuden ollessa toista kuin kuvitelmat. Jos suhtautuu ulkomaille muuttoon realistisesti, sopeutuminen on helpompaa. Aivan aluksi uusi maa voi tuntua eksoottiselta ja kiehtovalta kuin turistille, mutta käytännön asioiden hoitamisen myötä törmää niihin negatiivisiinkin asioihin, joihin turistina ei joudu tutustumaan.
"Kauheelta Siis tää näytti hienolta kaikki noi vuoret ja Voi miten ihanaa miten upean näköstä ja niin se olikin mut sitku lähti kotoota ulos nii ku tajus et kukaan ei ymmärrä mitään mun puheesta enkä minä ymmärrä niitten puheesta mitään ku mä en osannu ranskaa ja kukaan ei täällä puhu englantia niin tosi ankeeta oli alku ja ne vuoret rupes sitte ensin ne oli ihanat mut sitten ne rupes tunkee päälle ja ahistaa"
"Ne ensimmäiset viikot tais sanotaan ekat kuukaudetkin nii oli ihan semmosena turistina et kaikki oli ihan uutta et tietenkin nää vuoret, nii olihan tää mieletöntä eksotiikkaa et siitä nautti ihan hirveesti ja sit just ku tää syksy vaa jatku semmosena lämpimänä Et kaikki niiku tälläset kivat asiat Mut sit tietenkin ku se arki koitti ja sit mullakin oli sellaset suunnitelmat et mä oisin esim. töitä hakenu tai ainakin jatkanu opiskeluja ja sit kun yhtäkkii niiku huomas et ne suunnitelmat niiku kariutu yks toisensa jälkeen et huomas et okei en mä saa täältä töitä kun en mä osaa kieltä niiku ja sitte just se opiskeluki et okei ranskan kieltä yliopistolla, kun ne ranskan kurssit makso omaisuuuden et sekin jäi siihen sitte"
Helposti oman kulttuurin tavat tuntuvat oikeammilta, koska ne ovat tuttuja ja sisäistettyjä. Toisaalta uusiin tapoihin opettelu antaa objektiivisemman näkökannan kotimaahan, ja uuden asuinmaan tavat alkavat vähitellen tuntua tutuilta ja jopa paremmilta. Etäisyys lisää objektiivisuutta ja kriittisyyttä, vaikka kulttuurisista "aurinkolaseista" voikin olla vaikeaa ja tuskin välttämätöntäkään luopua; kaiken näkee vielä pitkään muuton jälkeen oman kulttuurin lähtökohdista käsin suodattuneena. Vieraassa kulttuurissa eläminen on tasapainoilua vanhan ja uuden välillä. Asioiden hoituminen eri tavalla ei tarkoita, että ne oikeasti hoidettaisiin huonommin - ainoastaan erilailla. Mitä enemmän pystyy sisäistämään ja hyväksymään uudet ja oudoilta tuntuvat menettelytavat, sitä helpompaa sopeutuminen on. Pitkä ulkomailla oleskelu voi kääntää tilanteen päälaelleen, Suomen tavat eivät tunnukaan enää omilta, koska ajan kuluessa ne ovat voineet muuttua tai sitten ei enää oikein muistakaan, miten toimittiin; joillakin kulttuurishokkia aiheuttaakin Suomeen lomalle palaaminen. Ulkomailla ollessa voi "aika kullata muistoja" kotimaasta, jolloin Suomen todellisuus ei vastaakaan muistoja.
"Se on avartanu mun maailmankuvaa tosi paljon Toisaalta Suomen näkee myös vähän kriittisestikin et osaa myös sitä puolta kattoo et helposti kun lähtee jonnekin ulkomaille ni tulee semmonen puolustusmekanismi et eihän nää osaa sitä eikä tätä ja kylhän tää oon tääl hoidettu (huonosti HH), mut ku se on se kulttuuriero, jos on koko elämänsä kasvanu jossain tietyssä kulttuurissa, niin senhän on omaksunu et meilhän on aina hoidettu tää asia näin Niin jos jossain muualla tehdään eri tavalla ni totta kai se tuntuu et se on väärin et ei sitä niin voi tehä, mut nyt tässä on siitä päässy sillä tavalla eroon että on ruvennu arvostaa tätä ranskalaistakin syysteemiä vaikka tää oliskin erilainen ja sit just taas nähdä myös et ei Suomi nyt kuitenkaan mikään ihan täydellinen maa oo et kyll sielläkin on puutteita ja just se et maassa maan tavalla mut kyl sekin on osaks semmosta sopeutumista ja opettelemista et oppii niiku hyväksyy sen maan missä asuu niin sen maan tavat"
Sopeutuminen ei ole prosessi, joka etenisi suoraviivaisesti kohti täydellistä sopeutumista. Yksi tutkittavista kutsuikin sitä vuoristoradaksi; ylä -ja alamäet seuraavat toisiaan. Mitä pidempään asuminen jatkuu, sitä sopeutuneempi on, mutta "takapakit" kuuluvat prosessiin. Vieraassa maassa asuminen vaatii enemmän kuin tutuissa ympyröissä pyöriminen; elämiseen kuluu yksinkertaisesti enemmän energiaa, kun joutuu käyttämään vierasta kieltä ja olemaan koko ajan valppaampana ympäristölle. Vie aikaa ennen kuin ulkopuolisuuden tunteesta pääsee eroon; tunne, että ympäristö hallitsee itseä, muuttuu tunteeksi, että itse hallitsee ympäristöä.
"Mun mielestä suhtautuminen Ranskaan ja koko oma olemisen tunne miltä tuntuu olla täällä on muuttunu selvästi sen kolmen vuoden aikana kuitenkin niin että niitä ylä -ja alamäkiä on koko ajan ja mielipiteet saattaa vaihdella aika yllättävänkin voimakkaasti mitä tulee siihen että tykkääkä olla täällä vai muuttasko mieluummin Suomeen. No joka tapauksessa nyt tällä hetkellä mä koen että me ollaan totuttu täällä asumiseen ja asiat on suhtkoht mukavasti hanskassa. Uusia asioita ei tuu enää vastaan sillä tavalla. Tuntuu että elämän on saamassa kohtuullisesti hallintaansa."
Naisista kahdeksantoista ilmoitti sopeutuneensa elämään Ranskassa hyvin, huonosti tai välttävästi kolme. Vastauksilla ei ollut eroa puolison kansallisuuden mukaan. Miehistä viisi oli sopeutunut hyvin ja yksi - vähiten maassa ollut - huonosti. Sopeutuminen ei tapahdu hetkessä ja sitä voi myös opetella. Mitä avoimemmin ja kritiikittömämmin suhtautuu uusiin asioihin, sitä helpompaa sopeutuminen on. Sopeutumisalttiuteen vaikuttaa henkilön persoonallisuus; sopeutumista helpottaa, jos pystyy hyväksymään asiat sellaisina, kuin ne ovat koko ajan niitä kritisoimatta. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, jos omassa elämässä todella on suuria ulkomailla asumisesta johtuvia epäkohtia.
"Sopeutumista nopeuttaa, kun lakkaa höpöttämästä lähiympäristölle että meillä Suomessa tämä asia tehtiin siten tai täten; erot kulttuureissa ovat yllättävän pieniä ja tavat oppii nopeasti ja kielen parissa vuodessa."
Ensimmäiseksi muuton jälkeen muuttaja joutuu yleensä tekemisiin ranskalaisen byrokratian kanssa, joka tunnetusti ei ole kovin sujuvaa, mikä monelle, erityisesti suomalaispariskunnille, oli aiheuttanut päänvaivaa. Jos puoliso on ranskalainen, joka yhteiskuntaan kuulumalla tuntee sen toimintavat, ei samanlaisia ongelmia välttämättä synny. Mitä pidemmän aikaa maassa on, sitä huomaamattomimmiksi erilaiset käytännöt yleensä muuttuvat. Voikin ehkä sanoa, että sitä sopeutuneempi, sisällä systeemissä on, mitä vähemmän ihmettelemistä löytää.
"Suurin vaikeus on ollut byrokratia ja siihen liittyvät paperit."
"Juu kato ei kehtaa palvella. Se on mulle asia jonka mä oon täällä oopinu et jos mulle on sanottu että ei rouva ei rouva ni mä sanon että näkemiin ja meen kysyyn toiselta luukulta. Monta asiaa on selvinny tai semmosia on tullu mahdolliseksi että mä oon vaan pokkana menny kysymään uudelleen ja jostain muualta et jos mulle sanotaan et ei rouva ei rouva niin mä hoidan sen asian.Täällä loppuu kuin seinään se palvelu jos herra tai rouva siellä ikkunan takana päättää että minä en nyt sitten tee enempää työtä minä en sinua enempää palvele se loppuu siihen. Ni mun mielestä se vaikka toisaalta mull on suomalaisuudessa häiritsee se semmonen jurous jöröys mutta se että palvellaan ja tehdään asiat yleensä hyvin eikä vähän sinne päin."
"Viralliset muodollisuudet hoituvat täällä kovin eri tavalla kuin Suomessa ja niistä ja niiden kulusta oli välillä lähes mahdoton saada OIKEAA infoa. Eli infoa kyllä saa, mutta sen laatu riippuu kertojasta, päivästä ja säästä! Lisäksi tuntuu siltä, että on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että kerran hoidetun asian saa hoitaa pariin kertaan uudelleen. Äkkinäinen saattaa siinä eri suuntiin postitettavien lippujen ja lappujen sekä loputtomien kopion kopioiden paljoudessa hermostua. Niinpä kolme kuukautta maahan tuloni jälkeen olin hermoromahduksen partaalla, koska asioiden paljous, jotka Suomessa olin tottunut helposti pitämään kontrollissa ja järjestyksessä, ottivat vallan, enkä kerta kaikkiaan voinut niiden kululle tai kulkemattomuudelle mitään. Onneksi varoventtiili päässäni toimi ja vonksahdin kohti paikallista ajattelutapaa lakaten stressaamasta asioiden kulusta ja eräpäivistä. "
"Kaikissa infrastruktuuureissa tai niiden puuttumisessa on tietty totutteluaika, joka aluksi raivostuttaa suomalaista kurinalaisuuteen tottunutta ihmistä, vähitellen se naurattaa ja muuttuu lopulta yhdentekeväksi."
Yhtenä sopeutumisen "mittarina" voi pitää sitä, kuinka "normaaliksi" oman elämänsä tuntee. Normaalilla tarkoitan sitä, että elämä ei tunnu poikkeustilalta, vaan normaalilta arkiselta elämältä. Yleensä lyhyimmän aikaa maassa asuneet olivat saaneet elämänsä tuntumaan "normaalilta" huomattavasti lyhyemmän ajan kuluttua kuin maassa kauemmin asuneet. Tietenkään maassa lyhyemmän aikaa olleet eivät voi edes tietää, miltä tuntuu muutaman vuoden päästä. Alussahan aika menee paljolti käytännön asioiden järjestämiseen, ja kun ne on saanut hoidettua, on tietty "normaaliuden" tila jo tietenkin saavutettu. Toisaalta sopeutumiskyky on hyvin henkilökohtainen. Vastaajista kahdeksan ilmoitti elämänsä olleen "normaalia" heti tai pian, samoin kahdeksan ilmoitti siihen menneen kaksi vuotta ja yli kaksi vuotta ilmoitti neljä. Muutamat vastaajista ilmoittivat odottavansa sitä vielä. Tämän perusteella voi päätellä, että noin kaksi vuotta kuluu siihen, kun elämä Ranskassa tuntuu yhtä "normaalilta" kuin elämä Suomessa ennen muuttoa. "Normaalin" elämäntilan saavuttamiseen vaikuttaa, onko maahan tullut jäädäkseen vai väliaikaisesti. Väliaikaisesti oleskelevalla saattaa olla pienemmät kriteerit sen suhteen, mikä on hyvää ja "normaalia" elämää uudessa maassa kuin henkilöllä, joka on tullut Ranskaan periaatteessa loppuelämäkseen, jolloin on ehkä lupakin odottaa enemmän. Tietenkin käsitys normaalista vaihtelee, mutta tarkoituksena olikin tiedustella jokaisen omaa "normaaliuden" saavuttamisen tunnetta, sitä, mikä itse kullekin tuntuu normaalilta.
Vaikka sopeutuminen uuteen kulttuurin olisi sujunut hyvin, voi ulkopuolisuuden tunne vaivata. Sopeutuminen ei tarkoita mahdollisimman ranskalaiseksi muuttumista; monet mainitsivat olevansa ylpeitä suomalaisuudestaan ja siihen liittyvästä mentaalisesta erilaisuudestaan. Varsinkin kielellinen ulkopuolisuus voi aluksi olla ahdistavaa ja turhauttavaa, kun mitään sanottua tai luettua ei ymmärrä eikä itseä saa ilmaistuksi. Toisilta suomalaisilta saadut neuvot ovat olleet monille tarpeen ja auttaneet sopeutumisessa ja "uuden elämän" alussa.
"Olen mielestäni sopeutunut hyvin ranskalaiseen elämäntyyliin, joskus voi tulla muukalaisen tunne, mutta koen sen normaaliksi, koska en ole täältä kotoisin."
"Toisin sanoen tunnen selvästi olevani ulkopuolinen Ranskassa, mutta toisaalta olen siitä myös ylpeä."
"Olen sopeutunut hyvin Ranskaan, mutta tietysti tunnen itseni muukalaiseksi, tai ainakin vierasmaalaiseksi. En usko, että koskaan ranskalaistuisin täysin, varsinkin, kun oma puolisokin on suomalainen."
"Kieli on minulle vielä vaikeata ja ehkä siksi tunnen joskus olevani ulkopuolinen."
"Nuorena Ranskaan muuttooni vaikutti halu nähdä maailmaa, löytää elämään uusia ulottuvuuksia. Elämäni täällä on varmasti ollut paljon vaikeampaa (ammatillisesti - taloudellisesti) kuin Suomessa. Toisaalta sekä taloudelliset että henkiset sopeutumisvaikeudet ovat auttaneet minua löytämään itsestäni tyypillisiä suomalaisia voimavaroja: pitkäjänteisyys, sitkeys (sisu), maalaisjärki jne."
"Nuorena ulkomaille muuttaessa kaikki uuden kokeminen on innostavaa ja erityisen mielenkiintoista. Kymmenen ensimmäistä ulkomaan vuottani olivat Marokossa ja siellä ystäväpiirini koostui suurimmaksi osaksi ranskalaisista. Siten Ranskaan muuttaessani minulla oli jo hyvä käsitys ranskalaisista elintavoista, joihin olin jo hyvin sopeutunut. Eri kulttuureihin tutustuminen on hyvin rikastuttavaa ja toivon löytäväni yhä edelleen uutta ja innostavaa myös Ranskan eri seutujen luonnosta ja ihmisistä."
KIELITAITO AKKULTURAATION VÄLINEENÄ
Kunniakkaaseen suoriutumiseen arkielämän tilanteista ei pelkkä kielitaito riitä, vaan on hallittava tärkeimmät kieleen ja käyttäytymiseen liittyvät näkymättömät koodit. Akkulturaatioon kuuluu näiden sääntöjen oppiminen. Vieraaseen kulttuuriin sopeutumisessa ei kielellisesti välttämättä riitä, että osaa kielen säännöt ja puhuu sujuvasti. Kaikissa kielissä on tiettyjä kulttuuris-kielellisiä nyansseja, joita kulttuuriin kuulumaton ei voi tietää ja jotka oppii, jos oppii, vain elämällä kielen kulttuurissa. Alkuperäisasukkaalla nämä kielen kulttuuriset sidonnaisuudet tulevat luonnostaan. Vierasta kieltä opetellessamme opimme sanaston ja kieliopin säännöt, mutta puhuessamme tätä kieltä noudatamme useimmiten oman kielemme ja kulttuurimme viestintänormeja.
Kielitaidon arvioiminen on hyvin henkilökohtaista, toisilla on tiukemmat kriteerit omasta kielitaidostaan kuin toisilla. Täysin ranskan kielen taidottomia vastaajista oli muuttohetkellä puolet ja puolella vastaajista oli ainakin ranskan perusteet hallinnassaan. Osalla kielitaito oli jo muuttohetkellä varsin hyvä. Vastaushetkellä hyvänä kielitaitoaan piti vastaajista reilusti yli puolet, keskinkertaisena kolmannes ja välttävänä tai huonona muutama. Miehillä kielitaito oli huonoin muuttohetkellä, kun taas naisilla, joilla oli ranskalainen puoliso, kielitaito oli huomattavasti parempi, muutamat heistä olivatkin opiskelleet kieltä yliopistossa. Työssään ranskan kieltä ilmoitti käyttävänsä kahdeksantoista, englantia yhdeksän ja suomea kolme. Kaikki miehet työskentelivät yrityksissä tai yhteisöissä, joissa ainakin toinen virallinen kieli on englanti tai ne ovat muuten kansainvälisiä. Miehillä yhtä lukuunottamatta ranskan kielen taito olikin olematon muuttohetkellä. Kotonaan etupäässä suomea puhui vastaajista seitsemäntoista, ranskaa kaksitoista. Ranskalaisten puolisoiden kanssa elävät puhuivat ranskaa, monet ilmoittivat kuitenkin puhuvansa lapsilleen suomea. Suomalaiset puhuivat tietenkin keskenään suomea.
Sopeutumisen suurimpana esteenä tai vähintään hidasteena voi pitää kielitaidottomuutta varsinkin Ranskassa, jossa englannilla toimeentuleminen ei ole itsestäänselvyys. Suomalaiset luulevat usein, että englannilla pärjää maassa kuin maassa. Ainakin Ranskan kohdalla se on harhaluulo lukuunottamatta suurimpia turistirysiä, joissa niissäkin palvelu saattaa olla "väärällä" kielellä nihkeämpää. Ranskalaiseen mentaliteettiin kuuluu oman superioriteetin korostaminen kärjistetysti tyyliin "Ranska ja ranskalaiset ovat maailman parhaita joka asiassa". Tämä pätee myös kieleen; jos ranskalainen englantia sattuisi puhumaankin, periaatteena voi pitää erityisesti virallisissa yhteyksissä, ettei hän sitä puhu Ranskan maaperällä oltaessa, jos hän huomaa toisen puhuvan sitä paremmin. Jos kieltä osaa edes jonkin verran, ei samanlaisia kielitaidottomuudesta johtuvia vaikeuksia kohtaa niin paljon.
"En osannut ollenkaan ranskaa tänne muuttaessani, joten kielivaikeus osoittautui suuremmaksi ongelmaksi, mitä ennakkoon pelkäsin."
"Alku oli hankalaa johtuen ranskan kielen osaamattomuudesta. Tunsin olevani täysin eristyksissä ympäröivästä maailmasta. Kielitaidon karttumisen myötä (n. 1 vuosi) tunsin, että olen ottamassa tilanteen hallintaani. Nyt tunnen, että minä pärjään kyllä."
"Suurimpana haasteena ja vaikeutena muuttaessani oli kielitaidottomuus. Käytännön asioiden hoito oli täten erittäin hankalaa, sillä yhteistä kieltä ei tahtonut löytyä. Tosin oma asenne ja positiivisuus auttoivat voittoon hankalissakin tilanteissa."
"Ensimmäisten parin vuoden aikana en nähnyt tässä maassa juuri mitään hyvää. Oli shokki, kun asiat eivät hoituneetkaan yhtä sujuvasti kuin Suomessa...enkä saanut itseäni ymmärretyksi, kun kukaan ei puhunutkaan englantia enkä minä ranskaa. Kun opin kielen, Ranskan maa ja asiat muutenkin ovat avartuneet. Selvittyäni kahden vuoden "kriisistä", huomaan, että tässä maassa ovat toiset asiat jopa paremmin kuin Suomessa. Ehkä omalta osaltaan sopeutumistani on helpottanut se, että olen naimisissa suomalaisen kanssa, ns. päivittäiset rutiinit eivät ole muuttuneet, ja kummallakin lähtötilanne on ollut sama."
Kielen osaamattomuus saattaa kaiken muun ohella aiheuttaa eristäytyneisyyden tunnetta ja jopa vihamielisyyttä uutta asuinmaata kohtaan. Ilman kieltä vieraassa kulttuurissa pelkästään kodin ulkopuolisten arkipäivän rutiineiden hoitaminen voi olla turhauttavaa ja hankalaa. Toisaalta kielitaidon kartuttaminen on suhteellisen helppoa, jos vain motivaatiota löytyy. Kieltä oppii väkisinkin elämällä vieraskielisessä kulttuurissa, kunhan vain ei erakoidu kotiin Suomi -ikävää potemaan. Kielitaidon saaminen tasolle, jossa jokapäiväisten asioiden hoito sujuu ongelmitta, avaa ovet laajemmalle kulttuuriselle sopeutumiselle.