Eräänä elokuisena lauantaina uppouduin Ilta-Sanomien verkkoversion keskustelupalstalle oikein ajan kanssa. Käynnissä oli kiivasta ja kipeääkin ajatustenvaihtoa aiheesta Suomalaiset ovat liian ujoja maailmalla. Keskustelunavauksessa eräs hämmästynyt kirjoittaja oli ollut Itävallassa liikematkalla. Kun yrityksen oman esittäytymisen hetki tuli, suomalaiset punaisina lyhykäisesti änkyttivät nimensä. Julkinen esiintyminen koettiin todella vaikeaksi. Kirjoittaja ihmetteli miksi kansallinen itsetuntomme on niin alhainen.

Viesti sai todella paljon vastakommentteja. Ujoutemme syiksi löydettiin mm. sosialistinen tasapäistävä peruskoulusysteemi, kansallinen luonteenpiirteemme - virheiden pelossa vaikeneminen, kotikasvatuksen löystyminen ja käytöstapojen opettamisen laiminlyöminen, tiukka Jumalanpelkoinen luterilaisuus sekä vanhempien vähäinen kannustus ja rakkaudettomuus.

Suomalaisen suussa ei kerta kaikkiaan käänny sanat please, thank you, I'm sorry ja excuse me. Silmiin ei pystytä katsomaan eikä reilusti kadestä puristamaan. Nokian insinööritkin ovat kuin norsut lasikaupassa, koska eivät osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja maailmalla! Jokunen kirjoittaja ilmoitti suorastaan häpeävänsä kanssakansalaisiaan maailman metropoleissa. Esimerkkejä suomalaisen tuulipukukansan humalassa tai krapulassa esiintymisistä tuli lukuisia.

Kommentit kirvoittivat jotkut puolustuskannallekin. Savolaiset ovat suomalaisen small talkin mestareita ja arvostelijoilla kerrottiin erään eritteen nousseen kupoliin, kun itse olivat niin kansainvälisiä "Lenita Airistoja". Ja että kyllä muutkin kansallisuudet ryyppäävät ihan suomalaisten malliin. Ei saisi aina yleistää.

Osa vastaajista oli sitä mieltä, että suomalaiset ovat aina olleet hiljaisia ja asiallisia. Ei siitäkään mitään tule jos aletaan näytellä muuta kuin ollaan. Maailmalla on jo ymmärretty suomalainen perusluonne ja sitä jopa arvostetaankin tänä päivänä. Suomalaiset seisovat vähäisten sanojensa takana ja ovat rehellisiä, luotettavia ja työtä pelkäämättömiä.

Sunnuntaiaamuun mennessa kommentteja oli tullut jo 100. Käynnissä oli erittäin tärkeä keskustelu jota ei saisi vähätellä eikä sivuuttaa olan kohautuksella. Kansainvälisyyttä pystyy opettelemaan. Se, että me suomalaiset olemme kansakuntana hieman omalaatuinen ei tarkoita sitä, että olisimme jotenkin huonompia kuin muut. Kansainvälisyys ei myöskään tarkoita samaa kuin hienostelu, vaan luonnollista kanssakäymistä tavallisten ihmisten kanssa.

Meillä suomalaisilla on hyvä kielitaitopohja, mutta suu olisi uskallettava avata. Virheiden tekemisen pelosta olisi jo päästävä eroon. Hiljaisuutemme luetaan joskus jopa ylimielisyydeksi. Vaatimattomuus ei myöskään kaunista. Mutta toisiamme junteiksi haukkumalla emme kovin pitkälle pötki. Katkeruus omista juurista syö turhaan energiaamme. Toisaalta äärimmäinen fennofiilisyys muita kansoja väheksymällä ei vie kehitystä eteenpäin.

Olemme joskus ystävieni kanssa leikkineet ajatuksella, että meidät olisi kasvatettu eri tavalla. Jos opettajat olisivat ainaisen kritisoinnin ja virheiden osoittamisen sijasta huomanneet lahjakkuutemme ja hyvät puolemme ja vanhempamme olisivat kannustaneet ja osoittaneet enemmän hellyyttä ja rakkautta, kokisimmeko alemmuudentunteita nykyisessä määrin? Entä olisimmeko niin "allergisia" muiden mielipiteille?

Toivottavasti Suomessa Euroopan Unionin myötä ymmärretään vähitellen, että lapsissa on tulevaisuus tässäkin asiassa. Vanha koira kun ei kuulema enää uusia temppuja opi. Sinä päivänä kun näen Suomen maankamaralla ryhmän iloisia, ulospäinsuuntautuneita suomalaisia lapsia ja nuoria, jotka todella kommunikoivat aikuistenkin kanssa varpaisiin tuijottelun sijasta, alan vähitellen uskoa Suomen olevan edes puolitiessä kansainvälisyyttä kohti.
 

Asta Leppänen